Miten minusta tuli opettaja
Minun matkani opettajaksi on alkanut hyvin nuorella iällä. Muistan jo peruskoulun alaluokilla nimenneeni opettamisen tulevaisuuden ammatikseni. Muita vaihtoehtoja olivat eläinlääkäri ja hieroja. Kaiken kaikkiaan näissä kaikissa ammateissa on kyse eräänlaisesta hoitamisesta, kasvattamisesta, huolehtimisesta, välittämisestä ja ennen kaikkea kohtaamisesta. On nähtävä ja kuultava kohdattava olento - ihminen tai eläin - odottaen. Mitkä ovat tarpeet, toiveet, vahvuudet ja heikkoudet? Miten oma toimintani voi tukea hyvinvointia, kehitystä, terveyttä ja kasvua? Peruskoulun jälkeen matkani vei lukioon, jonka jälkeen piipahdin sosiaalialan opinnoissa; jälleen kyse oli hyvinvoinnin, kasvun ja kehityksen kanssa työskentelystä.
Opettaja on ikiaikainen rooli, jo ennen ammatteja on aina ollut joku ja jokin joka opettaa muille. Eläinkunnassa nuoret yksilöt oppivat vanhemmiltaan, halki ihmiskunnan historian tieto ja taito on kulkenut tekijältä uudelle tekijälle, opettajalta oppijalle josta on tullut uusi opettaja. On kyse ollut sitten lapsenpäästämisestä tai kasvien kasvattamisesta, kädentaidoista, myyteistä ja uskosta tai vaikkapa suunnistamisesta tähtitaivaan avulla, jatkumo opettajan ja oppijan ketjussa on ollut läsnä. Ajatus tämän ketjun osana olemisesta saa minut tuntemaan itseni samaan aikaan hyvin pieneksi ja mitättömäksi, että vahvaksi ja vaikuttavaksi.

Opettajana ja kasvattajana
Opetusfilosofiani

Yliopisto-opintojeni aikainen kesätyöpaikka lastensuojelussa oli hyppy syvään päähän kasvattajuuteni saralla. Se tuotti valtavan onnistumisen tunteen ja syvensi konkretian kautta paitsi käsitystä omasta itsestäni kasvattajana, myös vastuullisena aikuisena. Kokemus aikuisena olemisesta lasten ja nuorten arjessa, uskottuna, rajoja asettavana, haastavana ja turvallisena ihmisenä oli suorastaan järisyttävä. Vastaava hyppy opettajuuteen tapahtui Rovalan kansanopiston keramiikan tuntiopettajan työhön astuessani muutaman päivän varoajalla. Tekstin kirjoittamiseen mennessä opetusta tuossa työssä on kulunut yhden talven ajan. Se on selkiyttänyt omaa opetustapaani ja -filosofiaani sekä selkiyttänyt ajatustani omasta opettajuudestani taiteen parissa. Olen ymmärtänyt konkretian kautta, ettei opettajalla ole mahdollista tietää kaikkea ja siksi on turha edes yrittää luoda tätä vaikutelmaa. Minä olen taideopettajana yhtä lailla etsivä ja kysyvä, oppimisen ja oivaltamisen intoa pursuava ja ihmetystä täynnä oleva ihminen kuin olin oppilaanakin. Nyt minulla on mahdollisuus opettamiseni kautta jakaa jo kertynyttä tietoa, ihmetellä yhdessä oppilaitteni kanssa, kohdata riemut ja pettymykset ja auttaa ratkomaan pulmia. Toivon etten koskaan ajaudu siihen opettajuuden osaan jossa roolini on tiedon kaataminen oppilaiden mieliin tilassa jossa ei ole tilaa kysymyksille, kyseenalaistamiselle tai ihmetykselle.